Tuossa eilen lukiessani jotain blogia muistin ajatuksen, jonka vain viikko sitten tajusin.

Olen 18-vuotiaasta asti ollut haku päällä. Eli nyt reilun 4 vuotta. Jotain on ollut, mutta ei mitään pysyvää, niinpä olen ollut haku päällä koko ajan. Eräs tuttavani tästä kerran kommentoikin, että näytänkin juuri siltä. Ja toiset neuvovat, että kannattaisi lakata etsiminen, silloin se "tosi rakkaus" yleensä löytyy. Mutta kuinka sen voi lakata. En voi sille mitään, että katson kaikkia vastaantulevia kaksilahkeisia sillä silmällä. Se on tapa.

Tuo on vain pohjustus siihen, mitä tajusin. Nimittäin sen, että näin toimiessani
                             olen unohtanut olla oma itseni!

Päätinkin, että nyt kun päätin lopettaa itseni kiusaamisen siinä yhdessä tapauksessa, niin yritän lopettaa sen ylipäänsä. Minä olen minä, ja uskon, että voisin jopa pitää ihmisestä, joka minusta löytyy, kunhan vain annan itselleni aikaa. En ole ollut minä silloin kun olen koko ajan pilke silmäkulmassa yrittänyt löytää itselleni poikaystävää. En ole sitä, mitä parhaimmillani voisin olla. Olen ollut vain epätoivoinen miehenkipeä tuleva vanhapiika.

Nyt siis huomisesta alkaen, kun pääsen kotiin, alan tietoisesti keskittymään itseeni. Alkamaan vaikka itsekkääksi tai itsekeskeiseksikin, kunhan tuloksena on se, että MINÄ olen tyytyväinen. Minä olen kuitenkin elämäni tärkein ihminen. Minä. Ei kukaan muu.

Eikä se parisuhdekaan oikeasti voi elämää parantaa, jos en ole ensin oppinut elämään itseni kanssa. Klisee, mutta silti tuntuu todelta. Ei kai niin turhaankaan sanota.

Aion pyrkiä tietoisesti eroon siitä, että tsekkailen koko ajan kaikkia miehiä. Miehet on ihmisiä, siinä missä naisetkin, eikä niille tarvii antaa sen kummempaa arvoa.

Kunnianhimoinen on taas tavoite alkaa muuttamaan itseään näinkin "vanhalla" iällä ;) Mutta jospa näyttäisin itselleni, että vanhakin koira voi oppia uusia temppuja, varsinkin, jos motivaattorina on minä itse. Minun hyvinvointini. Oma napani. Mahtavaa.

Uusi minäkeskeinen elämä here I come :D